Rakenteellisia uudistuksia

Aika ajoin tullaan organisoidussa toiminnassa tilanteeseen, jossa tulokset eivät enää, menettelyjä parantamallakaan, vastaa ajan vaatimuksia. Silloin täytyy koskea järjestelmän rakenteisiin – tapaan, jolle koko toiminta on perustettu. Samalla helposti kosketaan vakiintuneisiin tapoihin ja etuihin tai ainakin vanhojen rutiinien tuomaan helppouteen ja turvallisuuden tunteeseen. Se ei tunnu hyvältä.

Viime vuosina on aluehallintoa järjestelty uuteen malliin. Läänit ja lääninhallitukset on lakkautettu ja niiden sekä eräiden muiden aluehallinnon yksiköiden tehtäviä on järjestelty uusissa Elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskuksissa (ELY) ja Aluehallintovirastoissa (AVI) hoidettavaksi. Niiden toiminta on moninaista ja toiminnan ohjaaminen saamieni tietojen mukaan haasteellista. Hallinto ei tällä kierroksella kuitenkaan tullut täydelliseksi, ja joukko organisaatioita jäi vielä itsenäiseksi. ALKUII-hankkeella ryhdyttiin selvittämään, olisiko niissä tai niiden tehtävissä jotain, joka voitaisiin vielä liittää perustettuihin virastoihin. Myös Maanmittauslaitosta ja maanmittaustoimistoja on kuultu tässä asiassa. Laitoksen kanta on johdonmukaisesti ollut, että sen tehtävät ovat sen luonteisia, ettei niitä useastakaan syystä voi eikä kannata siirtää uusissa virastoissa hoidettavaksi. Työryhmä jättää mietintönsä lokakuun lopussa, minkä jälkeen tiedämme enemmän.

Edellä kerrottua paljon syvemmin maanmittausalan perusteita koskettava selvitystyö tuli tietoon aivan äskettäin. Aalto-yliopiston Teknillisen korkeakoulun johtava dekaani Matti Pursula on asettanut päätöksellään 9.9.2010 työryhmän ”selvittämään maanmittaustieteiden laitoksen opetuksen ja tutkimuksen kehittämistä osana korkeakoulun rakenne- ja koulutusuudistusta”. Työryhmän määräaika päättyy 30.11.2010. Asettamispäätöksessä todetaan myös, että ”tavoitteena on laatia alustava selvitys, jonka perusteella voidaan arvioida erityisesti sitä, voidaanko maanmittausalan DI-koulutus hoitaa siten, että alan peruskoulutus hoidetaan ammattikorkeakouluissa tai muilla tekniikan aloilla”. Käytännössä tämä tarkoittaisi sitä, että Aalto-yliopistossa annettaisiin maanmittausalalla vain maisteri- ja tohtoriopetusta. Päätöksen liitteenä olevassa taustamuistiossa todetaan vielä, että ”tutkinnon suorittaneet diplomi-insinöörit olisivat nykyistä laaja-alaisempia ja erikoistuminen tapahtuisi vasta tohtoriopinnoissa”.

Pursulan johtamaan työryhmään kuuluvat lisäksi maanmittaustieteiden laitokselta professorit Viitanen, Virrantaus ja Vitikainen, Yhdyskuntasuunnittelun tutkimus- ja koulutuskeskuksesta professori Mäntysalo, ylijohtaja Kokkonen Maanmittauslaitoksesta, TkL Rönnholm maanmittaustieteiden laitokselta ja sihteerinä varadekaani Airila. Ryhmä voi kuulla asiantuntijoita. Huomio kiinnittyy kuitenkin siihen, että itse ryhmässä ei ole opiskelijoiden eikä yritysmaailman edustajia. Alamme on ryhmässä kuitenkin hyvin edustettuna, ja sen puolesta voinemme olla varsin luottavaisin mielin.

Arvioin tässä jo lopputulosta, vaikka työ ei vielä ole edes alkanut, mutta toimeksiannon taustamuistion lähtöolettamukset suorastaan houkuttelevat siihen. Perusajatuksena on, että opiskelijat tulevat alalle vasta maisterivaiheessa tai sitten ammattikorkeakoulun kautta. Tällä hetkellä ammattikorkeakouluinsinööriopiskelijoista ehkä 10 % siirtyy jatkamaan opintojaan TKK:ssa. Määrä ei riitä mitenkään kattamaan diplomi-insinöörien tarvetta. Sisäänoton ammattikorkeakouluissa pitäisi siksi olla huomattavasti nykyistä suurempi, jotta riittävä määrä maanmittaus-DI:ksi alun perin haluavia mahtuisi mukaan. Mietityttää, miten koulujen rakenteet ja resurssit taipuisivat tähän. Maanmittauksen maisterinopintojen nykyistä suurempi laaja-alaisuus voi olla hyväkin asia, mutta minusta erikoistuminen vasta tohtoriopinnoissa kuulostaa hyvin erikoiselta ja erityisesti myöhäiseltä ajankohdalta.

Kuten alussa sanoin, rakenteelliset muutokset herättävät vastarintaa. Joskus se on perusteltua ja joskus ennenaikaista. Ennenaikaista ei kuitenkaan ole olla tässä asiassa tarkkana ja seurata, miten se etenee.