Elän nyt maanmittauspäivien ja FIG:n kongressin välistä elämää. Yhden järjestävän taustaorganisaation näkökulmasta on huhtikuussa hetken aikaa vähän rauhallisempaa. Pitkästä aikaa saimme myös nauttia kunnon talvesta, mutta hiihtokausikin on pääkaupunkiseudulla jo käytännössä ohi.  

Valtionhallinnolle on asetettu tuottavuusohjelman ym. yleisen säästämisen lisäksi tavoitteeksi säästää 8 % matkustamisesta aiheutuvissa kuluissa vuoden 2008 tasosta vuoden 2011 loppuun mennessä. Samalla, kun säästetään rahaa, voi säästää myös ympäristöä ja erityisesti ilmastoa. Keinoja ovat mm. video- ja puhelinkokoukset tai ainakin monen hoidettavan asian kerääminen samalle reissulle ja joka tapauksessa isojen ryhmien turhien matkojen tekemättä jättäminen. Se tarkoittaa uusien toimintatapojen oppimista ja hyväksymistä. Jokainen meistä lienee jokseenkin vilpittömästi sitä mieltä, että toimimme itse järkevästi ja avoimin mielin. Oman kokemukseni perusteella törmäämme äkkiä kuitenkin siihen, että totutuista tavoista luopuminen tuntuu sittenkin vaikealta. Ainakin vanhassa pysymiselle juuri siinä omassa tapauksessa on hyvin helppo keksiä perusteluja.

Pääkaupunkiseudun näkökulmasta esimerkiksi hotellin sijoittaminen Katajanokalle, uuden kaupunginosan rakentaminen Helsingin Koivusaareen sekä kehäradan tekeminen Espoosta Lohjalle lentokenttäradan jälkeen ovat olleet puheenaiheita, jotka hyvinkin liittyvät meidän maanmittareiden työhön. Vaikka tämänkaltaisiin hankkeisiin liittyy paljon esteettis-taloudellis-poliittisia näkökulmia, voi keskustelun alan ihmisten välillä yleensä pitää varsinaisessa asiassa – no, ehkä ei hotelliasiassa aina.

Toisin oli käydä eräässä taannoisessa päivälliskeskustelussa täysin muiden alojen ihmisten kanssa. Illan mittaan tuli, taas kerran, puheeksi, kuinka on kummallista, että Suomen kaltaisessa harvaanasutussa maassa pakotetaan kaavoituksella ihmiset asumaan tiiviisti toistensa lähellä ilman vaihtoehtoja. Kiihtymys ehti jo nousta kohtalaiseksi ennen kuin päästiin miettimään ”pitkin metsiä” -asumisen yhteiskunnalle synnyttämiä kustannuksia ja ainakin energian tuhlausta, kun asukkaat vähitellen alkavat vaatia kouluja, kauppoja ja päiväkoteja lähelle sekä aurattuja teitä kotiportille asti. Päivällisseurue, järkeviä, veroja maksavia ihmisiä alkoi kuitenkin nähdä asian myös toisesta suunnasta ja tunnustaa ainakin eräitä tosiasioita. Myös sen, että vaihtoehtojakin on. Vaikka Espoon Suurpelto on joka tapauksessa tehty aivan väärään paikkaan, oli viimeinen ponnistus ennen juttujen siirtymistä muihin aiheisiin. Tämä tuli mieleen yhtenä esimerkkinä siitä, kuinka maankäytön ohjaukseen ja maanmittaukseen liittyvät asiat ovat edelleen hyvin vieraita useimmille. Maanmittari ei näy yhteiskunnassa. Sitä oli pohdittu myös Tanskan DdL:n piirissä, mistä hieman lisää toisaalla tässä lehdessä.

Turun Myllysilta puhutti hetken paljonkin, mutta nyt jo vähemmän. Silta käyttäytyy hieman kuin maailmantalous – taipuu vaan ei sittenkään taitu. Toivottavasti talous kuitenkin, sillasta poiketen, taittuu ylöspäin jo lähiaikoina, ainakin jollain ajan yksiköllä mitattuna.

Pekka Halme

puheenjohtaja