Maanmittarikuntaa, tai ainakin Maanmittauslaitoksen palveluksessa olevia toimitusinsinöörejä on viimevuosina paljonkin kohisuttanut kysymys oikeasta vesijätön lunastuskorvauksen määrästä. Kuohunnan taustalla on Maanmittauslaitoksen kehittämiskeskuksen tutkimusraportti vesijätön oikeasta korvaustasosta. Raportissa katsottiin, että Korkeimman oikeuden tuoreimman vuonna 2000 antaman ennakkopäätöksen perusteella vesijätön neliöhinta lunastettaessa rakennuspaikkaan olisi suurin piirtein yhtä suuri kuin varsinainen tonttimaakin. Harmi vaan, että raportin mukainen hintataso, vaikka olikin hyvin perusteltu, ei vastannut useimpien toimitusinsinöörien käsitystä ja vakiintunutta käytäntöä vesijätön hinnasta. Ainakin täällä Hämeen rintamailla rantarakennuspaikan ja samalla siihen liitettävän vesijätön neliöhinta olisi ainakin ennen tätä lamaa silloin siinä 20 – 40 eur/m2. Raportti aiheutti valtavan kohun Maanmittauslaitoksen toimitusinsinöörien keskuudessa ja raportin tavoite yhtenäistää vesijätön arviointikäytäntöjä jäi haaveeksi.

Yhtenäistettävää vesijätön arviointikäytännössä totisesti on. Kehittämiskeskus on tehnyt pienen tutkimuksen, jossa vertailtiin vesijätön lunastuskorvausten tasoa eri toimistoissa. Tutkimuksessa havaittiin, että vesijätön hintataso vaihteli huomattavasti eri toimistojen kesken, paljon enemmän kuin kiinteistöjen arvo eri toimistojen alueella vaihtelisi. Toisaalta vesijätönlunastuksia tehdään määrällisesti varsin paljon, muistelen että se olisi määrällisesti kolmanneksi suosituin toimituslaji lohkomisen ja yksityistietoimituksen jälkeen. Olenkin vähän ihmetellyt miksei kukaan ole vielä kannellut erilaisista vesijätön arvoista oikeusasiamiehelle. Toimitusmiehellä on oikeus ja velvollisuus tulkita lakia parhaan kykynsä mukaan ilman, että esimies tai kukaan muukaan voi velvoittavaa määräystä lain tulkinnasta antaa, mutta jos eri puolilla maata samaa lakia tulkitaan niin eri tavoin, että lopputulos voi olla jopa kymmenkertaisesti erilainen, niin onhan se jo oikeusturvakysymys. Toisaalta on muistettava että vesijätön lunastuksessa on pohjimmiltaan kyse yksityisten välisestä pakkolunastuksesta eikä siinä ole lähtökohtaisesti sellaista eriarvoista asetelmaa kuin valtion tai sähköyhtiön lunastaessa. Lunastajan suosiminen lunastushintaa määritettäessä on pois toiselta yksityiseltä eli yleensä vesijätön osakkailta ja toisinpäin.

Kun kerta asiaa on tutkittu ja epäkohta olisi siten pitänyt MML:n keskushallinnossa huomata, niin mitä toimenpiteitä on tehty? Nähdäkseni ei juuri mitään. Ymmärrän kyllä, että keinot ovat vähäiset kun toimitusinsinöörit ovat toimituspäätöksiä tehdessään esimiehistään yhtä riippumattomia kuin käräjätuomarit, mutta tuntuu että nyt vain että MML:n johdon taholta nyt yritetään vaieta epäkohta kuoliaaksi. Odotan vaan että asia kirpaisee jotain tarpeeksi isokenkäistä, joka sitten laittaa MML:n johtoonkin liikettä.

Janne-Ville Kinnunen